Sisällissota kosketti myös Inkoota
– Satavuotisjuhlat
voivat olla todella erilaisia. Viime vuonna juhlistettiin tasavaltaa teemalla
”Yhdessä”. Nyt karkotamme kansan jakautumisen pimeää kummitusta, sanoi paikallishistorioitsija
Sture Lindholm joka kulttuuritoimittaja Marit Lindqvistin kanssa kertoi Inkoon
kirjastossa 15. toukokuuta uutta tietoa ja oikoi harhaluuloja siitä, miten
vuoden 1918 tapahtumat olivat koskettaneet kotipaikkakuntaamme.
Inkoosta mainitaan useimmiten Västankvarn,
josta käsin valkoiset tekivät kostoiskujaan. Paikkaa ei kuitenkaan valinnut
asukkaiden poliittisen kanta, vaan käytännöllisyys: paikka oli strategisesti
keskeinen ja tyhjä koulu tarjosi hyvät tilat.
Punaisimmillaan Länsi-Uusimaa oli sodan
alkaessa tehdaspaikkakunnilla: Pohjassa ja Karjaa-Billnäsillä oli punakaarti.
Kirkkonummella taas oli mm Sigurdsgårdin ja Svidjan suojeluskunnat, joissa oli
nelisenkymmentä inkoolaista.
Ensimmäiset
uhrit
Helmikuun alussa hankolaiset punakaartilaiset
tulivat Tammisaareen ja alkoivat suunnitella hyökkäystä. Ensimmäiset
kuolonuhrit olivat kaksi tammisaarelaispoikaa, jotka teloitettiin Degerbyn
Nygrannasissa.
Taistelut päättyivät kolmen viikon päästä hyytävässä
pakkasessa. Sigursilaisilla oli ollut vain yksi kuularuisku punaisten
kanuunoita vastassa; saaristolaisilla oli mukanaan hyljekiväärit. Viitisensataa
valkoista vankia vietiin Helsinkiin, mutta ”saaristo vilisi pakenevia
valkoisia, jotka piiloutuivat ampumasuojiin ja mökkeihin”. Punaiset eivät
uskaltautuneet meren lähelle.
Saksalaiset rantautuivat Hankoon 9 500 miehen
voimin huhtikuun alussa ja tulivat muutaman taistelun jälkeen myös Inkooseen.
Inkoolaiset tarjosivat tervetuliaisiksi leipää ja kananmunia.
Punaiset olivat jo paenneet muun muassa
Solbergista eteenpäin. Nyt Västankvarnin Länsi-Uudenmaan pataljoona sai
tehtäväkseen etsiä piilottelevat.
Julma
ja verinen maine
Huhtikuun lopulla nuori valkoinen Erik Grotenfelt alkoi suurin valtuuksin
etsiä ja rankaista punaisia. Yhteensä Västankvarnissa teloitettiin
kuutisenkymmentä ihmistä, pahimmillaan seitsemän päivässä. Joukossa oli vain
kaksi inkoolaista, torppari ja kivenhakkaaja. Västankvarnin uhrien hauta on
kantatie 51 varrella.
Grotenfeltin maine oli syystäkin julma ja
verinen. Hän saattoi lohduttaa miehiään, että teloituksissa vuorotellaan niin
”ettei kukaan jää (ampumisen ilosta) osattomaksi”. Monilla oli kuitenkin jo
sodan aikana huono omatunto; ”nuoria poikia pakotettiin teloittamaan
ikätovereitaan”, ja niinpä kaikki todistusaineisto on muutamaa mitätöntä
kuittia lukuun ottamatta tuhottu.
Västankvarnin joukko-osasto lakkautettiin jo
kesäkuussa, ja Grotenfelt teki itsemurhan seuraavana vuonna. Toukokuussa
käytännössä kaikki punaiset oli saatu kiinni, ja vankileirien helvetinkesä
alkoi. Yksin Dragsvikissä Tammisaaressa satakunta ihmistä tapettiin
teloittamalla, mutta tuhannet kuolivat nälkään ja tauteihin. Teloitettujen
joukossa oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä.
Mistä
yhä jatkuva salailu ja kieltäminen johtuu?
Päivälleen sata vuotta sisällissodan
päättymisestä kokoontui täysi tupa inkoolaisia kirjastoon kuulemaan kipeää
lähihistoriaa. Mistä yhä jatkuva salailu ja kieltäminen johtuu, kysyttiin.
– Punaisten pahat työt selvitettiin yksityiskohtaisesti,
ja osa voitiin siis armahtaa, vaikka kaikki olivat syyllistyneet
kuolemanrangaistuksen arvoisesti maanpetokseen. Pisimpään istuivat punaiset
murhaajat. Valkoisten tekoja taas ei selvitetty, ja nyt ne – Västankvarn mukaan
lukien – ovat rikoksina vanhentuneet. Totta kai siitä syntyy katkeruutta, jota
ruokki se että punaisten lapset saivat kärsiä pitkään, jopa punaenemmistöisessä
Pohjassa, sanoo Sture Lindholm.
Kansalaissota oli, historioitsija Henrik Meinander muistuttaa, osa
ensimmäistä maailmansotaa, vaikka jääkärit eivät esimerkiksi tulleetkaan Länsi-Uusimaalle.
Sodan syyt täällä Inkoossa olivat samat kuin muuallakin: ei niinkään puolueiden
ja suurvaltojen politiikkaa tai Suomen itsenäisyyttä vaan ennen muuta
sosiaalista epätasa-arvoa, epäoikeudenmukaisuutta, nälkää ja työttömyyttä. Kuka
liittyi keneenkin, kuka ammuttiin ja ketä ei – elämä saattoi olla hyvin
sattumanvaraista.
Muutamatkin nälkäiset Tenholan pojat pyrkivät
punakaartiin, mutta koska toimisto oli tilapäisesti suljettu, he ilmoittautuivat
valkoisiin sen sijaan. Kaksi kaveria oli kuitenkin jo ehtinyt liittyä
punaisiin.
– Ja siitä sattumasta he sitten saivat maksaa
kärsimällä leirillä, Sture Lindholm sanoo.
Miksi kannattaa nostaa yhä esiin ja sivuun
1918 stereotyyppiset kuvat ja luulot?
– Ei koskaan enää veli veljeä vastaan!”
huudahtaa Marit Lindqvist, ja Sture Lindholm kannattaa.
TEKSTI: Hilkka Olkinuora
KUVAT: Regina Ekblom
Kirjallisuutta:
Sture Lindholm:
Röd
galenskap, vit terror. Det förträngda kriget.
Dramatik i
småstad. 18 månader i Ekenäs 1917-18
Vankileirihelvetti
Dragsvik, Tammisaaren joukkokuolema 1918
Myös esim:
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran