Kirjailija Leena Lehtolainen: ”Parhaat ideani saan Inkoon luonnossa”
Yksi Suomen menestyneimmistä kirjailijoista asuu
viihtyisässä hirsitalossa Inkoon maaseudulla. Romaanit, joita on käännetty 29
kielelle, syntyvät kirjoituspöydällä, jonka edestä avautuu näkymä sankkaan
mäntymetsään. Leena Lehtolainen kutsui meidät kotiinsa keskustelemaan avomielisesti
rakkaudestaan luontoon, taitoluistelusta, pahimmasta pelostaan, kirjailijoiden
kissaihmisyydestä ja syistä siihen, että hän on iloinen Inkoossa.
Aivan Kopparnäsin
luonnonsuojelualueen rajalla puiden lomasta pilkistää musta hirsitalo
kirkkaansinisine ovineen. Liittymää vartioi syksyisessä säässä urhea koristeleijona
– ensimmäinen merkki siitä, mikä käy pian täysin ilmeiseksi; täällä asuva
rakastaa kissaeläimiä.
Täällä asuu
kirjailija Leena Lehtolainen. Ovikellon virkaa tekevä tumma hevosenkenkä ehtii
tuskin kolahtaa ennen kuin ovia aukenee. Siinä hän seisoo. Kirjailija, jonka
kirjoja poliisi Maria Kalliosta ja henkivartija Hilja Ilveskerosta on käännetty
mm. saksaksi, turkiksi ja japaniksi.
– En ollut
koskaan ajatellut asuvani hirsitalossa, kertoo Lehtolainen, kun hetkeä
myöhemmin istumme hänen olohuoneessaan.
Peltikattoa
piiskaa kevyt tihkusade. Sisustus on kokonaan puuta – kaikki hirsiseinistä
jyhkeään pöytään loistaa kultaisena kattolampun valossa. Hänen kotinsa näyttää
eksoottisella tavalla perisuomalaiselta.
– Muutimme tänne
vuonna 2000. Etsimme taloa läntiseltä Uudeltamaalta vuoden verran. Lopulta
päädyimme Inkooseen, koska mieheni työskenteli Espoossa ja etäisyys
Helsinki-Vantaan lentoasemalle on sopivan lyhyt.
Metsä ja meri lähellä
Nojatuolissa
torkkuu nautinnollisesti kissa silmät suljettuina. Seinällä on kanadalaisen
taitelijan Robert Batemanin
ilvestaulu.
Lehtolainen ei
ole ainoa kirjailija, joka pitää kissoista. Haruki Murakami, Doris
Lessing ja Jack Kerouac ovat
vain muutamia esimerkkejä kissoihin hurahtaneista kirjailijoista.
– Tämä on melko
yksinäistä työtä ja kissa on mukavaa seuraa. Ne ovat itsenäisiä, mutta
kuitenkin koko ajan läsnä. Meidän työllämme ja kissojen elämällä on tiettyjä
yhtäläisyyksiä. Uskon, että me kirjailijat pidämme kissoista, koska ne
muistuttavat meitä.
Lehtolainen ei
ole vain kissa- vaan myös luontoihminen. Metsän ja meren läheisyys oli tärkeä
syy siihen, että hän suuntasi muuttokuorman Inkooseen.
– Ennen tänne
muuttoa olimme käyneet pari kertaa Inkoon vierassatamassa ja purjehtineet
saaristossa. On ihanaa, että voin oleskella luonnossa päivittäin – se on
minulle hyvin tärkeää.
Lehtolainen syntyi
Vesannolla ja muutti nelivuotiaana Outokumpuun, pieneen pohjoiskarjalaiseen
kaupunkiin, jossa on vain vähän enemmän asukkaita kuin Inkoossa. Varhaiskypsänä
12-vuotiaana hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Ja äkkiä onkin toukokuu, joka sisälsi mm. viittauksia Leo Tolstoin
Sotaan ja rauhaan. Hän tiesi jo silloin haluavansa kokopäiväiseksi kirjailijaksi.
Hänen ensimmäinen
aikuisromaaninsa Ensimmäinen murhani julkaistiin
1993, ja unelma toteutui.
– Työskentelin Helsingin
yliopistossa ennen kuin jäin äitiyslomalle, mutta se oli vain sijaisuus. Ennen
sitä työskentelin mm. Tapiolan kuoron intendenttinä. Minulla ei ollut työtä,
johon palata. Sitä vastoin minulla oli selvä kuva kahdesta seuraavasta
kirjasta. Taloudellisesti minulla ei ollut mitään erityisen harkittua
urasuunnitelmaa.
Toivoo näkevänsä ilveksen
Ja äkkiä onkin toukokuu on kunniapaikalla ylhäällä vasemmalla makuuhuoneen
kirjahyllyssä. Se on hänen uransa ensimmäinen ohut, oranssinvärinen peruskivi.
Samassa huoneessa on myös hänen kirjoituspöytänsä.
Sängynpäädyssä on
lukuisa joukko pehmoeläimiä. Ilveksiä kaikki.
– Niitä tulee
lisää koko ajan, sanoo Lehtolainen.
– Toivon näkeväni
täällä joskus oikean ilveksen. Metsissä on hirviä, ja yksi naapuri kertoi
kuulleensa suden ulvovan. Mutta ilvestä en ole koskaan nähnyt. Vaikka olenkin
varma, että ilves on nähnyt minut.
Leena Lehtolainen
ei suuremmin ajattele sitä, että hän on nykyisin maailmankuulu. Verrattuna
riikinruotsalaiseen kollegaan, Camilla
Läckbergiin, jonka Instragram-postaukset ovat on täynnä bilekuvia, Lehtolaisen elo vaikuttaa lähinnä
askeettiselta. Jos hän ei ole matkoilla, päivät noudattavat samaa kaavaa.
– Herään harvoin
ennen yhdeksää. Istahdan kirjoituspöydän ääreen ja teen töitä parisen tuntia. Sitten
menen ulos. Vuodenajasta riippuen käyn kävelyllä, lähden lenkille, hiihdän tai poimin
sieniä. Sitten tulen sisään ja jatkan töitä. Nettotyöaikani on oikeastaan aika
vähäinen, 5-6 tuntia päivässä, mutta parhaat ideani saan ulkona luonnossa.
Seuraavasta
kirjasta hän ei ole koskaan täysin varma. Ja jatkaa kuitenkin kirjoittamista
samaan tahtiin kuin Stephen King,
eli kirja vuodessa. Viime vuonna julkaistiin Tiikerinsilmä. Ja tänä vuonna Viattomuuden
loppu.
Dekkarien lisäksi
hän on työstänyt intohimohankettaan, Jään
lumoa, taitoluistelukirjaa, jonka
hän on kirjoittanut yhdessä Kaisa Viitasen
ja valokuvaaja Elina Paasosen
kanssa.
Tanssia terillä ja sydänten paloa
Lehtolainen on
intohimoinen taitoluisteluihminen. Hän on maininnut lajin kirjoissaan, mm. romaanissa
Kuolemanspiraali, 1997, jossa
kuuluisa luistelija murhataan. Tietokirja Taitoluistelun
lumo, jonka hän myös kirjoitti yhdessä Viitasen kanssa, valittiin Suomen
Vuoden urheilukirjaksi 2010.
Intohimo on
oikeastaan liian laimea luonnehdinta Lehtolaisen suhteesta taitoluisteluun. Hän
palaa lajille siinä määrin, että vietti Suomen 100-vuotispäivää katsomossa Japanin
Nagoyassa, jossa käytiin taitoluistelun grand
prix -finaali.
– Jään lumo käännettiin äskettäin
japaniksi. Japanilaiset ovat aivan hulluina lajiin. Animesta pitävä poikani antoi
minulle dvd-boxin Yuri on Ice. Sarja
käsittelee juuri taitoluistelua. Se kuvaa lajia yllättävän hyvin, sanoo
Lehtolainen.
Hänen
suosikkihahmonsa tuossa menestyssarjassa on venäläinen Yuri Plisetsky (joka myös
rakastaa kissoja). Hänen suosikkiluistelijansa todellisuudessa on italialainen Carolina Kostner.
– Hän on ollut
mukana kauan ja on aikuinen nainen, joka kilpailee edelleen. Monet taitoluistelijathan
lopettavat hyvin nuorina. Pidän myös Johnny
Weiristä, hän on todella persoona!
Lehtolainen ei
ole koskaan itse harjoitellut taitoluistelua ammattimaisesti, mutta sitoo
luistimet jalkaansa aina kun mahdollista.
– Käyn
luistelemassa Degerbyn keskustan kentällä. Tai läheisellä Kvarnsträsketillä. Jää
on joskus peilikirkas, kun se jäätyy lumettomana päivänä.
Vaikuttava kirjasto
Leena Lehtolaisella
on kellarissaan vaikuttava kirjasto. Tämänvuotisen Finlandia-voittaja Juha Hurmeen tavoin hän arvostaa
ruotsalaista ja suomenruotsalaista kirjallisuutta. Hän mainitsee Håkan Nesserin suosikkikirjailijanaan
ja hänen silmäteriään ovat ensipainokset: Edith
Södergranin Dikter ja Henry Parlandin Ideal Realisation.
– Sain tämän Jörn Donnerilta, hän sanoo viimeksi mainittua
pidellen.
– Jörkka sanoi,
että se ilahduttaa varmasti minua häntä enemmän.
Vaikka
Lehtolainen kutsuukin Donneria Jörkaksi, ei hän ympäröi itseään kirjailijoilla.
– On tietenkin
mukava tavata muita kirjailijoita erilaisissa tapahtumissa, mutta en ole
kirjailijakollektiivin jäsen tai seurustele säännöllisesti muiden alan ihmisten
kanssa. Vuosien myötä oman ajan tarve on kasvanut, ja on täydellistä saada olla
täällä Inkoossa.
Mikään erakko
Lehtolainen ei kuitenkaan ole. Hän arvostaa pienen paikkakunnan kodikasta kyläyhteisöä.
– Inkoon
kansalaisopiston joogatunneista Hembygdsgårdenilla on tullut olennainen osa
viikko-ohjelmaani. Rakastan myös Degerbyn joulukirkkoa – sinne kokoontuu koko
kylä.
Kaksikielisyyttä
vaaliva Lehtolainen valitsee ruotsinkielisen jumalanpalveluksen.
– Härlig är jorden kuulostaa niin paljon
paremmalta ruotsiksi.
Muutosta painajaisunia
Inkoo on
paikkakunta, jossa Leena Lehtolainen on asunut pisimpään. Hän kiittelee
palveluja – ennen kaikkea kulttuuritarjontaa ja terveyspalveluja.
– Tunnen saavani
vastinetta verorahoilleni.
Tänne hän aikoo
jäädä. Hänen suurin pelkonsa on, että joutuisi jostakin syystä jättämään
kotinsa.
– Näen joskus
painajaisia siitä, että joudun lähtemään täältä kerrostaloon
pääkaupunkiseudulle. Se on aivan hirveä painajainen. Sitten herään sängyssäni,
ja kaikki on taas hyvin.
Lehtolaisen pelko
kuulostaa ehkä perusteettomalta. Mutta on edelleen inkoolaisia, jotka muistavat,
miltä tuntui pakata tavaransa ja jättää kotinsa. Lehtolaisen talon tontti
kuului 1 000 neliökilometrin suuruiseen Porkkalan alueeseen, jota
Neuvostoliitto vuokrasi vuosina 1944-1956.
– Maasta löytyy
edelleen kranaatinsirpaleita. Se on melko tuntematon kappale suomalaista historiaa.
Lehtolainen on tehnyt
usein yhteistyötä eri projekteissa paikallisen, tähän epookkiin erikoistuneen
Degerby Igor -museon kanssa.
– Käytän kirjoissani
mielelläni tuttuja paikkoja. Koska Mario Kallio työskentelee Espoon poliisissa,
hän liikkuu paljon Länsi-Uudellamaalla.
Lehtolainen
esittelee kotipaikkakuntaansa mielellään myös ulkomaisille vierailleen. Lomamäen
lemmikkipuisto, Kopparnäsin luonnonsuojelualue ja Inkoon kirkonkylän
harmaakivikirkko 1200 -luvulta ovat nähtävyyksiä, joihin hänen vieraansa saavat
tutustua.
– Vieraat ovat
aivan otettuja kaiken kauneudesta täällä.
TEKSTI & KUVA:
Benjamin Lundin
